Elias Lönnrot kirjoitti Kalevalan laajimman version, Uuden Kalevalan, muutaman vuoden aikana. Työ ei ollut helppoa.

Väinämöisen työtä

Lönnrotin haasteena oli, miten hyödyntää rajantakaista runoperinnettä niin, että se on mahdollisimman uskollinen alkuperäisille runoille mutta ymmärrettävä sitä lukevalle yleisölle.

Kaupungissa asuville lukijoille mitallinen runokieli ja rahvaan elämäntapa olivat etäisiä. Moni ei myöskään osannut suomea kuin auttavasti.

I. K. Inhan kuva Vienan Karjalan Luvajärveltä vuonna 1894. Kuva: SKS.

I. K. Inhan kuva Vienan Karjalan Luvajärveltä vuonna 1894. Kuva: SKS.

Lönnrot helpotti Kalevalan lukemista muun muassa laatimalla runoista suorasanaiset lyhennelmät. Lönnrot julkaisi 1862 kouluja varten niin sanotun Koulu-Kalevalan, johon hän valitsi eepoksen pääkohdat. Myös se, että M. A. Castrén käänsi Vanhan Kalevalan (1835) ruotsiksi jo 1841, auttoi eepokseen tutustumista.

Lönnrotilla oli työssään myös muita haasteita. Runoaineisto kasvoi vuosi vuodelta ja uuvutti tekijänsä. Lönnrot kutsuikin jo varhaisessa vaiheessa toimitustyötään “Väinämöisen työksi”, jolla viittasi sen vaivalloisuuteen ja työläyteen. Tai kuten Lönnrot kirjeessään 25.5.1848 Fabian Collanille haastetta hahmotteli:

Nykyisin koossaolevista runoista voitaisiin saada seitsemänkin Kalevalaa, kaikki erilaisia.

Lönnrotia huolettivat myös Kalevalan lukijat, joilla oli näkemyksiä runojen järjestyksestä ja eepoksen sisällöstä. Yksi Kalevalan äänekkäimmistä arvostelijoista, Carl Axel Gottlund, lausahti eepoksesta seuraavasti:

Ja tämäik Kalevala, josta niin hullusti pöyhisteletten − − erinnäiset laulut hänessä (jotka ovat talonpoikiin tekemät) ovat kyllä kauniit, mutta heijän yhteen-sovittamista, eli oikeemmin sanottu heijän yhteen-hämmentämistä, varsin erinäisistä ja vastaluontoisista aineista, (jota kiitetään teijän työksi) − − mitäs sanotte muka tästä pehmeröstä?

Työn valmistuttua Lönnrot totesi eepoksen esipuheessa, että hänen tapansa järjestää runot kokonaisuudeksi ei tule miellyttämään kaikkia:

Arvattavasti ei siis lienekään järestyttämisen työ niin luonnistunut, että taitaisi olla kaikille mielen mukainen, ja ettei siinä aina yhtä ja toista jäisi muistuttamista.

Lönnrotin 11 matkaa vuosina 1828−1844 Suomen, Karjalan ja Venäjän runokyliin olivat kasvattaneet runoaineistoa, mutta vielä runsaammin runoja kertyi muilta kerääjiltä. Esimerkiksi Kullervo-runosto muodostui Uuteen Kalevalaan paljolti toisen kerääjän, D. E. D.  Europaeuksen inkeriläisten runotoisintojen pohjalta. On laskettu, että Lönnrot sai Kalevalan laajennetun version työstämisen aikaan käyttöönsä 130 000 uutta säettä, aikaisempien lisäksi. Lopulliseen eepokseen tästä uudesta aineistosta päätyi lopulta, Lönnrotin muokkaamana ja sovittamana, vain vajaa kuudennes (22 795 säettä). Aineistoa siis jäi runsain mitoin muihin kalevaloihin. 

Jos Lönnrot sai välillä harmaita hiuksia sovittaessaan erilaisia ja -aikaisia runokokonaisuuksia yhteen, ovat harmaita hiuksia saaneet myös Kalevalan lukijat. Eepos koetaan edelleen vaikeaselkoiseksi. Kalevalasta on laadittu useita helppolukuisia tai suorasanaisia versioita sekä julkaistu niin Lönnrotin kuin myöhempien tutkijoiden toimesta Kalevalan sanojen selityksiä. Tunnetuin selityksistä on Aimo Turusen toimittama Kalevalan sanat ja niiden taustat  (1979). Tutustu myös Avoin Kalevala -julkaisuun, jossa on muun muassa selitetty Kalevalan sanoja ja Lönnrotin toimitustapoja.

KIRJALLISUUS
Anttila, Aarne 1985: Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta. Helsinki, SKS.
Apo, Satu 2002: Kertojan ääni Kalevalassa. Teoksessa Pekka Laaksonen & Ulla Piela (toim.), Lönnrotin hengessä, 108−122. Kalevalaseuran vuosikirja 81. Helsinki, SKS.
Kaukonen, Väinö 1979: Lönnrot ja Kalevala. Helsinki, SKS.

Edellinen sivu