Sampo

Kalevalassa sampo on ihmeellinen esine, joka tuottaa kaikkea ihmisen tarvitsemaa hyvää. Sampo on myös Kalevalan tärkeä juonta luova ja henkilöiden toimintaa motivoiva elementti. Sen valmistaa Ilmarinen lahjaksi Pohjolan emännälle siinä toivossa, että voisi päästä naimisiin Pohjolan tyttären kanssa. Lopulta Väinämöinen haluaa päästä osaksi sammon tuottamasta onnesta ja lähtee yhdessä Ilmarisen ja Lemminkäisen kanssa hakemaan sampoa Pohjolasta. Pohjolan emäntä ei kuitenkaan halua jakaa sampoa ja matkalaiset ryöstävät sen. Seuranneessa taistelussa sampo putoaa mereen ja rikkoontuu. Sen palaset kuitenkin jatkavat meren ja viljelymaan rikastuttamista.

Sampo esiintyy Kalevalan runoissa 1, 7, 10, 15, 19, 38, 39, 42, 43, 45 ja 50. Kuitenkaan siitä ei anneta mitään tarkkaa kuvausta. Koska sampo tärkeä, mutta silti määrittelemätön esine, on se hämmästyttänyt lukijoita ja synnyttänyt paljon erilaisia selityksiä. On kuitenkin tärkeä tehdä selkeä ero Kalevalan ja kansanrunojen sammon välille. Lönnrotin eepoksessa sampo on hyvin erilainen kuin suullisessa kertomusperinteessä. Kansanrunoissa sampo liittyy ennen kaikkea kertomuksiin maailman luomisesta, mutta Kalevalassa sampo esiintyy selkeästi sen jälkeisten tapahtumien yhteydessä.

1800-luvulla sampoa selittäessä ei tätä eroa usein tehty, vaan Kalevalan sampo samaistettiin kansanrunouteen. Sen sijaan 1900-luvulta alkaen tutkimus on keskittynyt kysymykseen siitä, mitä sampo tarkoittaa alkuperäisissä kansanrunoissa. Sammon eri selitysmalleja voidaan jaotella mm. näin: 1) myyttiset, esimerkiksi maailman syntyyn liittyvät selitykset, 2) historialliset selitykset, joissa etsitään konkreettista sampoa ja 3) abstraktit vertauskuvalliset selitykset. Etenkin 1900- ja 2000-luvulla vaihtoehtoja on pyritty yhdistelemään selittämällä, että konkreettinen esine on kosmisen tai abstraktisen idean eduskuva tai että sammolla on eri asiayhteyksissä tarkoitettu eriluonteisia asioita.

Mika Natrin teos Sampo. Kuva: Reijo PiispanenMika Natrin teos Sampo. Kuva: Reijo Piispanen

Mika Natrin teos Sampo. Kuva: Reijo Piispanen, SKS

Kantele

Lönnrot kohotti kanteleen Kalevalan keskeiseksi symboliksi. Ensimmäisen kanteleen Väinämöinen rakensi jättiläismäisen hauen leukaluusta ja sen kadottua meren aaltoihin hän veisti uuden koivusta. Kantele symboloi luovaa taiteellisuutta ja henkistä kulttuuria. Sen valmistus ja soitto kertoo ihmisen halusta ja kyvystä ilmaista omia tunteitaan soiton ja laulun avulla musiikissa. Kanteleessa on myös tärkeä asema Kalevalan viimeisessä runossa. Kun Väinämöinen poistuu näkyvästä maailmasta hän jättää itsestään jälkeen juuri kanteleen, soiton ja laulun, kuin korostaen taiteen tärkeyttä ihmiskunnalle.  

Kansanrunoissa kanteleen kertosanana ovat mm. soitto, ilo ja viisikielinen. Kanteleen synty on kalevalaisen runoston vanhimpia kertomuksia, sen perusaihelmia tavataan yhdenmukaisina Etelä-Virosta Lapin rajoille saakka. Kuvaus Väinämöisen soitosta ja luomakunnan lumoutumisesta on muinaisepiikan suuria neronleimauksia.

Soittimena kantele on jopa 2000 vuotta vanha ja sen varhaiset prototyypit ovat olleet käytössä laajasti itämerensuomalaisten ja balttialaisten asuttamilla alueilla. Yleensä sitä soitettiin soolona ja improvisoiden. Kalevalan menestyksen myötä kanteleesta tuli 1800-luvulla Suomen kansallissoitin. Menneisyydestä tunnetaan mm. 5-, 8-, 10- ja 12-kielisiä kanteleita, mutta nykyaikaisissa sähkökantelessa saattaa olla jopa 39-kieltä. Sähkökanteletta soitetaan esimerkiksi Night Wishin levyllä Dark Passion Play.

Kalevala ja Pohjola

Lönnrot kehitteli Kalevalan juoneen ajatuksen kahden yhteisön välisistä suhteista ja kamppailusta. Mallina saattoivat olla antiikin Kreikan homeeriset eepokset, joissa keskeinen teema oli kreikkalaisten ja troijalaisten välinen kamppailu.

Lönnrotin eepoksen alkupuolella Kalevalan asukkaat ovat heikommassa asemassa suhteessa Pohjolaan, mutta ajan kuluessa he nousevat Pohjalan rinnalle ja heistä riippumattomaksi. Kalevalaan on kirjoitettu sisään tarina urhoollisista Kalevalan ihmisistä, jotka löytävät toisensa ja nousevat vastustamaan voimakkaampaa Pohjolan yhteisöä kasvattaen itsemääräämisoikeuttaan.

Kertomus sammon takomisesta ja ryöstöstä on tästä hyvä esimerkki. Alun perin Ilmarinen takoo Sammon lahjaksi Pohjalalle, mutta se päätetään ryöstää takaisin Kalevalaan. Vaikka retki alkaa onnistuneesti Sampo lopulta särkyy ja uppoaa mereen, kun Väinämöinen miehistöineen kohtaa taistelussa Pohjolan sotajoukot. Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen ovat kuitenkin todistaneet tasavertaisuutensa aiemmin mahtavamman Pohjalan rinnalla eikä sampo en enää tuota rikkautta yksinään Pohjalalle.

Kalevalan ja Pohjolan sijainteja on monia kertoja yritetty arvuutella, mutta niiden etsiminen kartalta on turhaa, sillä ne ovat paikkoina Lönnrotin keksimiä. Hän löysi idean molempiin kansanrunoista, mutta niissä Pohjola saa useita erilaisia merkityksiä ja on usein pikemminkin myyttinen kuin todellinen paikka. Kansanrunojen Kalevala on vielä arvoituksellisempi käsite, eikä sitä voi liittää mihinkään olemassa olevaan alueeseen.

Sen sijaan Lönnrotin eepoksessa Kalevala ja Pohjala ovat yksiselitteiset paikat kolmen päivän matkan päässä toisistaan. Niissä asuvat kaksi kansaa tai heimoa, joita luonnehtii vastakohtaisuus. Kalevalassa miehet ovat hallitsevassa asemassa, kun taas Pohjolaa johtaa voimakkaaksi loitsijaksi kuvattu Pohjolan emäntä Louhi. Pohjola kuvataan pimeäksi, kun taas Kalevala tunnetaan myös Päivölänä. Pohjolaa hallitaan yksinvaltaisesti, Kalevalasta puolestaan puuttuu keskusjohtoinen hallinto ja eri perheet kamppailevat vallasta.

Kaiken kaikkiaan Pohjola on eepoksessa vierauden ja toiseuden paikka. Historiallisesti suomalaiset ovatkin samaistuneet Kalevalaan ja sen sankareihin, kun Pohjola on puolestaan saanut edustaa vieraita suomalaisuutta uhkaavia voimia. Lönnrot kuitenkin uskoi Kalevalan ja Pohjolan heimojen kuuluneen samaan suomenkieliseen kulttuuripiiriin.

Tuonela

Kalevalassa Tuonela on kuolleiden ja Tuonelan väen asuinpaikka, joka sijaitsee kaukana kolmen viikon metsätaipaleen takana. Sinne päästiin ylittäen Tuonelaan joki, jonka varrella Tuonen tytti eli piika oli vahtimassa, etteivät elävät pääsisi toiselle puolelle. Lönnrotin mukaan Tuonelassa oleskellaan kuten elävien maailmassa syöden, juoden ja arjen askareita toimittaen, mutta kuitenkin oman maallisen elämänsä unohtaneina muuttumattomina hahmoina. Hän myös kirjoitti, että Tuonela, tai Manala, ei sijainnut maan alla, vaan oli veden erottama paikka maailman äärilaidalla. Alkuperäisten kansanrunojen Manala ei kuitenkaan ole välttämättä täysin samanlainen kuin Kalevalan tai Lönnrotin kuvaama Tuonela. Kalevalan sankarit vierailevat Tuonelassa kaksi kertaa. Lemminkäinen menetti henkensä Tuonelan joella yrittäessään ampua Tuonelan joutsenen. Väinämöinen taas etsi Tuonelasta veneen rakentamiseen tarvittavia taikasanoja, niitä kuitenkaan saamatta. Sen sijaan hän oli jäädä vangiksi kuolleiden maailman ja pääsi pakenemaan sieltä vain vaivoin.

KIRJALLISUUS
Anttonen, Pertti − Kuusi, Matti 1999: Kalevala-lipas. Helsinki, SKS.
Kaukonen, Väinö 1979: Lönnrot ja Kalevala. Helsinki, SKS.

Edellinen sivu