Kalevalan julkaisun aikaan Lönnrot työskenteli Kajaanin piirilääkärinä. Hän oli vastuussa laajan ja syrjäisen alueen asukkaiden terveydestä. Runonkeruumatkat, Kalevala ja muut julkaisut tekivät hänestä kuitenkin hyvin tunnetun henkilön. Lönnrotista muodostui merkittävä auktoriteetti, mitä tuli suomen kieleen, kansanrunouteen ja mytologiaan.

Lönnrot vaihtaa alaa

Helsingin yliopistoon oli perustettu 1850 ensimmäistä kertaa Suomen kielen ja kirjallisuuden professuuri, ja Lönnrot olisi haluttu heti tähän tehtävään. J. V. Snellman oli toivonut sitä jo 1840-luvulla, sillä Lönnrotin nähtiin ikään kuin menevän hukkaan Kajaanissa. Lönnrot ei kuitenkaan halunnut professuuria ja sen sai M. A. Castrén. Hän kuitenkin menehtyi sairauteen jo vuonna 1852. Seuraajaa etsittäessä vedottiin taas Lönnrotiin, eikä hän voinut enää olla hakematta professuuria. Odotetusti kaikkien hakijoiden joukosta Lönnrot tulikin valituksi oppituolin haltijaksi. Vaihtaessaan alaa Lönnrot oli jo yli 50-vuotias.

Koska Lönnrot oli lääketieteen tohtori, hänen oli kirjoitettava kielitieteellinen väitöskirja, jotta hän olisi hakukelpoinen suomen kielen professoriksi. Väitös hyväksyttiin ja illalla pidetyissä juhlissa puheiden sijasta tehtiin spiritistisiä kokeita: pöytiä ja muita esineitä yritettiin liikuttaa niitä koskettamatta.

Eläkeläisenä

Lönnrot toimi suomen kielen professorina vuosina 1853–1862. Hänet tunnettiin siitä, että hän ei ollut erityisen ankara opettaja vaan hänen kurssinsa oli helppo läpäistä huonommillakin tiedoilla. Näinä Helsingin-vuosinaan hän myös toimi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä. Jäätyään eläkkeelle Lönnrot muutti takaisin synnyinseuduilleen Sammattiin. Vielä sielläkin hän toimitti merkittäviä julkaisuja, kuten Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan (1866–1880) ja kokoelman Suomen kansan muinaisia loitsurunoja (1880). Lönnrot kuoli Sammatissa 19.3.1884.

KIRJALLISUUS
Anttila, Aarne 1985: Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta. Helsinki, SKS.