Ennen Lönnrotin Kalevalaa kansanrunoja oli julkaistu hajanaisesti, osana muita tutkielmia, kuten Henrik Gabriel Porthanin De Poesi Fennicassa (1766–1778), Christifried Gananderin teoksessa Mythologia Fennica (1789) tai Lönnrotin opettajan Reinhold von Beckerin kirjoituksessa Väinämöisestä (1820).
Kansanrunot toimivat muiden julkaisujen asioita ja ilmiöitä valaisevina esimerkkeinä, mutta ne eivät esittäneet laajemmin tai yleistävästi suomalais-karjalaista runoutta.
Pyrkimys yhtenäisyyteen ja yleiskielisyyteen
Lönnrotin edeltäjät, kansanrunokokoelmia julkaisseet Carl Axel Gottlund ja Zacharias Topelius vanhempi, katsoivat runojen arvon olevan niiden historiallisessa sisällössä. Molemmat pyrkivät julkaisemaan runot sellaisenaan, vaikka muokkasivat niiden kieliasua. Lönnrotin toimitustyö oli monitasoisempaa. Lönnrot muutti eri karjalan ja suomen murteita yleiskieliseen asuun. Lisäksi hän yhdisteli eri säkeitä, runoaihelmia ja henkilöhahmoja sekä esitti samasta runosta useita versioita. Lönnrot myös käytti kansanrunoa runsaammin kertoa ja alkusointua. Tämä oli seikka, josta Lönnrotia myös arvosteltiin Kalevalan tekijänä.
Miten paljon löydät kertoa ja alkusointua alla olevasta runonpätkästä?
Aika on Ahtia sanoa,
Veitikkätä vieretellä.
Ahti poika Saarelainen,
Tuo on lieto Lemmin poika,
Kasvoi koissa korkeassa,
Luona armahan emonsa
Laajimman lahen perällä,
Kaukoniemen kainalossa.
(Kalevala 1849, runo 11, säkeet 1−8)
Tavoitteena julkaista paras runo
Lönnrot pyrki esittämään kansanrunoja mahdollisimman täydellisesti. Lönnrotin toimitusvalintoja ohjasi parhaimman runon periaate. Jo ensimmäisessä kansanrunojulkaisussaan, Kantele-vihkoissa, Lönnrot ilmoitti seuraavasti:
Näistä olen minä valinnut präntättäväksi sen, joka mielestäni on paras ja täydellisin, sillä jokaisellen minä en ole saanut tilaa.
Käsitys "aidosta" kansanrunosta oli Lönnrotin aikaan toinen kuin nykyään. Kun tänä päivänä ajatellaan, että aidoin mahdollinen perinnetallenne on esimerkiksi arkistoon viety muistiinpano tai äänitallenne, 1800-luvulla käsitys aidosta tarkoitti lähinnä sitä, että teksti vaikutti aidolta, kansanomaiselta, ja että runo tai satu oli kuultu, ei luettu kirjasta. Lönnrotin aikana ei vielä ollut asianmukaisia arkistoja ja kansanrunoja kerättiin nimenomaan julkaisemista varten, myös niiden muokkaamiseen suhtauduttiin käytännöllisesti.
Päämääränä myös suomen kielen kehittäminen
Lönnrotilla oli Kalevalaa työstäessään valistuksellinen päämäärä edistää suomen kielen kehitystä ja lisätä tietoa esivanhempien ajoista. Kantele-vihkon esipuheessa Lönnrot määrittelee tavoitteensa seuraavasti:
-- toivoisin niistä ei ainoastansa voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempainme menneistä ajoista --.
Lönnrotin toimitustapoja on nimitetty tämän vuoksi kaikenkattavaksi ja tietosanakirjamaiseksi eli ensyklopedisiksi.
Lönnrot oli runolaulaja-toimittaja
Lönnrotin työn taustalla vaikutti romantiikan käsitys runoista yhteisenä perinteenä, jolla ei ollut erillistä tekijää. Kalevalaa laatiessaan Lönnrot häivytti omaa rooliaan tekijänä ja vertasi itseään runolaulajiin.
Lönnrotin oma asema Kalevalan tekijänä vaihteli. Vanhassa Kalevalassa Lönnrot korosti noudattaneensa laulajien esimerkkiä ja parhainta runotoisintoa. Esipuhe on kirjoitettu minämuodossa, kun taas Uudessa Kalevalassa puhujan ääni on etääntynyt passiiviin. Toisaalta Lönnrot rinnasti itsensä runolaulajien veroiseksi tekijäksi todeten:
Itse loime loitsijaksi, laikahtime laulajaksi, (toisin sanoen) pidin itseäni hyvänä laulajana siinä kuin hekin itseään.
Lönnrotin vaihtuva asema Kalevalan tekijänä näkyi myös runoaineiston käsittelyssä. Runojen lisääntyminen yhä uusien runonkeruumatkojen sekä muiden kerääjien muistiinpanojen myötä vaikutti eeposkokonaisuuden muodostumiseen. Lönnrotilla oli Uutta Kalevalaa laatiessaan runsauden pula. Runoaineisto oli kasvanut määrällisesti niin paljon, että Lönnrotin omien valintojen merkitys korostui väistämättä.
Runoja luki ensin sivistyneistö
Lönnrotin suhde suulliseen perinteeseen ja perinneyhteisöön oli toinen kuin runoja laulaneilla ihmisillä. Kalevala kosketti suomea heikosti taitavaa sivistyneistöä, ei runoperinteen tuntijoita ja käyttäjiä, rahvasta. Lönnrotin tavoitteena oli yleissuomalaistaa eri alueilta tallennettuja kansanrunoja ja niiden heijastamaa todellisuutta, jotta ruotsinkielinen lukijakunta kykenisi ymmärtämään runojen kieltä ja merkityksiä. Lönnrotin käsitys runojen julkaisemisesta oli samansuuntainen kuin hänen eurooppalaisilla edeltäjillään ja aikalaisillaan (mm. J. G. Herder, Grimmin veljekset), jotka muokkasivat runoja ja tarinoita sivistyneiden lukijoiden käsityksiä vastaavaksi.
Vanhaan ja Uuteen Kalevalaan Lönnrot laati proosamuotoiset lyhennelmät kunkin runon alkuun varmistaakseen, että runojen sisältö ymmärrettäisiin. Myös Kalevalan eettinen tendenssi oli yksi toimituksellinen tapa puhutella lukijoita. Esimerkiksi Aino-runon opetus, etteivät vanhemmat saisi naittaa tyttäriään vastoin heidän omaa tahtoaan (Uusi Kalevala, runo 4: 439−446), ei esiinny kansanrunoissa.
KIRJALLISUUS
Apo, Satu 1995: Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Helsinki, Hanki ja Jää.
Apo, Satu 2008: Kansanrunoudentutkijat Kalevalan kriitikkoina. Teoksessa Ulla Piela, Seppo Knuuttila ja Pekka Laaksonen (toim.), Kalevalan kulttuurihistoria. Helsinki, SKS.
Honko, Lauri 1987: Kalevala: aitouden, tulkinnan ja identiteetin ongelmia. Teoksessa Lauri Honko (toim.), Kalevala ja maailman eepokset. Kalevalaseuran vuosikirja 65. Helsinki, SKS.
Hyvönen, Jouni 2008: Kalevala Elias Lönnrotin tieteellisenä projektina. Teoksessa Ulla Piela, Seppo Knuuttila ja Pekka Laaksonen (toim.), Kalevalan kulttuurihistoria, Helsinki, SKS.
Kaukonen, Väinö 1979: Lönnrot ja Kalevala. Helsinki, SKS.
Karkama, Pertti 2001: Kansakunnan asialla. Elias Lönnrot ja ajan aatteet. Helsinki, SKS.
Lönnrot, Elias 1993: Valitut teokset 5: Muinaisrunoutta. (Toim. Raija Majamaa.) Helsinki, SKS.