Mitä tallennettiin?

Joitakin runolauluja oli tallennettu jo 1600-luvulla, mutta pääosa keruutyöstä tehtiin vasta 1800-luvulla. Pitkin 1800-lukua, ja erityisesti Kalevalan ilmestymisen myötä, kansanrunojen keruu kohdistui ennen kaikkea eeppisiin eli kertoviin runoihin. Niiden ohella kyseltiin myös lyyrisiä lauluja, loitsuja, arvoituksia, satuja ja tarinoita, joita tallennettiin silloin, kun eeppisen runon taitajaa jouduttiin odottamaan pellolta tai kalastusretkeltä kotiin. Nimenomaan Kalevalaa varten haluttiin talteen eepokseen sopivia kertovia runoja, mutta kerääjien kohtaamat laulajat saattoivat laulella aivan muita lauluja. August Ahlqvist tuskailikin keruumatkallaan vuonna 1854 rahvaan naisten intoa laulaa "sopimattomia" lauluja, jotka eivät sopineet julkaistavaksi:

Omasta kokemuksestani tiedän, että runoja kerätessä kevytmieliset laulut ovat vaimoilla ensimäisinä, kuin vaan laulattajaan ovat kerran perehtyneet, ja heidän kanssansa olet työllä saadessasi heidät ymmärtämään, ett'ei semmoiset virret kirjaan kelpaa.

Keruumatkat olivat myös raskaita vaativien olosuhteiden vuoksi, ja Lönnrot esimerkiksi poti koti-ikävää ja yksinäisyyttä. Ikävän ja yksinäisyyden kokemukset saattoivat jopa herkistää Lönnrotin kuuntelemaan tarkemmin runoja. Järjestyksessä seitsemännelle keruumatkalleen 1836−1837 Lönnrot oli lähtenyt toisen kerääjän, J. F. Cajanin kanssa, mutta miehet erosivat kesken matkan. Lönnrot purki tuntojaan matkatoverilleen (Lönnrotin kirje 1.1.1837):

Tuskin uskotkaan, kuinka Uhtuvasta lähettyäni maailma minusta näytti kamalalta. Sitä ikävätäni en voi "sanoilla sanoa, enkä virsillä veteä". -- Usein tulivat vielä toisella ja kolmannellaki päivällä veet silmihini. 

Tämä matka, jonka lopputaipaleen Lönnrot teki yksin, oli myös se keruumatka, jonka aikana Lönnrot tallensi runsaasti lyyrisiä runoja. On mahdollista, että Lönnrotin apea mieli oli herkistynyt ottamaan vastaan erityisesti yksinäisyyttä ja alakuloa kuvastavia lyyrisiä lauluja. 

Suomen Kansan Vanhat Runot -kirjasarja. Kuva: Gary Wornell

Kuva: Suomen Kansan Vanhat Runot. Gary Wornell. SKS.

Miten tallennettiin?

Koska käytössä ei ollut nykyaikaisia tallennusvälineitä, raapustettiin runoja paperille, milloin minnekin tyhjään kohtaan. Laulutilanteessa oli myös kiire ja olosuhteet saattoivat olla epävakaat: istuttiin vaikkapa veneen kyydissä tai pirtissä oli laulajan ja kerääjän lisäksi muita ihmisiä ja ääniä. Kaikkea, mitä laulaja lauloi, ei yksinkertaisesti ehtinyt kirjoittaa ylös.

Kiire kun oli, Lönnrot saattoi kirjoittaa ylös vain säkeen ensimmäisen sanan ja vaihtelevasti lyhentää sanat ensimmäisellä kirjaimella tai ajatusviivalla. 

Vaka V V = Vaka vanha Väinämöinen
Kullervo - - = Kullervo Kalevan poika 

Kullervo -- = voi myös tarkoittaa Kullervo Kalervon poika

Katkaistut sanat ja säkeet runomuistiinpanoissa asettavat niitä tutkivan haasteen eteen. Mikä voisi olla tarkka säe, jonka laulaja on laulanut? Kuulikohan kerääjä kaiken sellaisenaan vai kirjoittiko hän mahdollisesti ylös toisin kuin mitä runossa sanottiin?

Usein kerääjä vältti menemästä seudulle, missä toinen kerääjä oli jo ollut. 1800-luvun runonkeruun tärkeimpiä päämääriä oli saada talteen mahdollisimman paljon erilaisia runoja. Lönnrot kirjoitti ensimmäisen matkan päiväkirjaansa (1828) Juvalla:

Koska tiesin ylioppilas Gottlundin jo koonneen runot täältä, en edes kysellyt niitä.

Myöhemmin ymmärrettiin kansanrunouden ja muun perinne- eli folklore-aineiston muuntelun merkitys: saman runon eri versiot samalta laulajalta tai samasta kylästä valaisevat sitä, miten kansanomaisia aineistoja käytettiin paikallisissa yhteisöissä.

Mistä tallennettiin?

Runojen keruu suuntautui rajantakaiseen Karjalaan, erityisesti Vienan Karjalaan, jossa tiedettiin laulettavan pitkiä, eeppisiä runoja. Myöhemmin Kalevalan ilmestymisen myötä (1835, 1849) keruumatkat ulotettiin myös laajemmille alueille. Toisaalta runonkeruu ei ulottunut juurikaan läntiseen Suomeen, sillä aluetta pidettiin kansanrunoista ja vanhoista tavoista köyhänä.

Ketkä tallensivat?

Systemaattinen keruu alkoi Lönnrotin myötä, mutta vilkastui suomenmielisen sivistyneistön piirissä 1800-luvun loppua kohden. Aluksi tallentajina toimivat miehet. Runonkeruuta syrjäkylillä, ilman minkäänlaisia kulkuvälineitä pidettiin myös naisille sopimattomana. Ensimmäinen naispuolinen kerääjä oli Charlotta Europaeus, jonka runomuistiinpanoja on säilynyt SKVR-kokoelmassa 153 kappaletta.

Kyse on valinnoista

Vaikka esimerkiksi Suomessa on maailman laajin kansanrunojen kokoelma Suomen Kansan Vanhat Runot (www.skvr.fi), on runoaineistosta nostettu vain tietty, melko kapea osa osaksi kansallisia teoksia, Kalevalaa ja Kanteletarta.

KIRJALLISUUS
Lönnrot, Elias 2002: Vaeltaja. Muistelmia jalkamatkalta Hämeestä, Savosta ja Karjalasta 1828. Helsinki, SKS.
Niemi, A. R. 1904: Runonkerääjiemme matkakertomuksia 1830-luvulta 1880-luvulle. Helsinki, SKS.